perjantai 3. helmikuuta 2017

Valemerimiehet

Kapteeni nosti kiikarin silmilleen todetakseen taivaanrannan olevan juuri sellainen kuin se on. Hän tietenkin teki sen näyttääkseen olevansa kapteeni. Kapteeneilla kun kai on tapana nostella kiikareita ja katsella horisonttia.
   Hän myös kuljeksi ympäri komentosiltaa karismaattisin kääntein, mittaillen katseellaan esineitä, laitteita ja alaisiaan. Niin nyt vain kuuluu kapteenin tehdä. Hän oli ehkä parempi näyttelijä kuin kapteeni.

Ei hänellä hätää silti ollut. Perämies tuntui tekevän asiat niinkuin ne kuului kai tehdä. Kun päätösten aika koitti, oli kyse sitten kurssista, tai muusta mitä hän ei niin hyvin ymmärtänyt, kapteeni odotti perämiehen kysyvää katsetta, ja nyökkäsi tälle hyväksyvästi, merkitsevästi, mutta vivahteenomaisesti murhaavasti.
   Perämiehen mielessä kapteenin katse kertoi tietenkin; "miksi katsot minua, miksi vaivaat minua vähäpätöisillä itsestäänselvyyksillä, sinusta ei tule koskaan mitään ellet osaa hoitaa edes näitä yksinkertaisia rutiinitehtäviä".
  Tämän pelossa perämies tietenkin teki kaiken niinkuin perämiehen kai kuului tehdä. Eihän hänkään oikeastaan mitään tiennyt.

Alus oli nyt tankattu, määräysten mukaan ei kumminkaan täyteen vaan vain matkan ensimmäiselle osuudelle, syistä joita hän ei ymmärtänyt. Hän ei myöskään ymmärtänyt kuinka laskea vaadittava polttoaineen määrä, mutta tankkautti kuitenkin aluksen melko varovaisin ottein, ja arveli polttoaineen riittävän ainakin siksi kunnes se loppuisi.

Perämies halusi ilmaista kapteenille epäilyksensä miehistön ja päällystön ammattitaidosta, mutta hän oli yleensäkin huono ilmaisemaan mitään, pelkäsi palkkansa puolesta ja piti suunsa kiinni ja totteli tuota ympäriinsä leijuvaa nyökkäävää katsetta joka kapteeni oli.
Hänkin halusi nostaa statustaan perämiesmäisenä ammattilaisena, ja nosti kiikarit silmilleen.
  Aluksi hän näki vain omien silmäripsiensä metsää, mutta lopulta onnistui. Hän jopa piti toista silmäänsä kiinni, että näkisi paremmin mikä on jotakin ja mikä oli vain olevinaan. Siristely ei auttanut, hän totesi taivaanrannan olevan juuri sellainen kuin taivaanranta on.

Kapteeni oli tällä välin löytänyt merikortin. Edessään hänellä oli osa välimerta ja niin monenlaisia merkkejä ettei niistä viisaammaksi tullut, jolloin hän laski harpin ja viivottimen kädestään tokaisten samalla asiantuntevasti "aivan, aivan", samalla katsoen merkitsevästi perämiestä joka pelokkaana nyökkäsi takaisin, ymmärtäen tietenkin täydellisesti mitä kapteeni oli merikortistaan löytänyt.

Perämies, kuten ei kapteenikaan tiennyt pitäisikö hänen mennä merikortin äärelle kuin kutsuttuna toteamaan yhdessä samaa salaista yhteisymmärrystä ymmärryksen täydellisestä puutteesta. Hän nyt kumminkin nousi omaksi järkytyksekseen, jolloin kapteenikin sävähti mutta pystyi piilottamaan epävarmuutensa karismansa taakse, mitä nyt katse käväisi kerran lattiassa, niin lyhyen ajan tosin ettei sitä ehkä kukaan sillalla huomannut.

Nyt kumpikin nojasi pöytään merikortin yllä, mietteliään näköisinä, mutta päät yhtä tyhjinä. Kapteeni osoitti karttaa ylimalkaisesti, piirtäen kai ilmassa reitin jostain johonkin, ehkä oletettuun määränpäähän, tai niin perämies ajatteli. Perämies nyökkäsi ja tokaisi "Kyllä, kyllä".
"Aivan, aivan", heitti kapteeni vastaiskun, pitäen statuksensa ja otteen hallussaan.

Tästä hetkestä eteenpäin matka jatkui, tietenkin se jatkui, ja arvatenkin juuri niin kuin se oli mahdollista, niinkun se oli tarkoitettu, sillä miehistöllä. Asiat rullasivat omalla painollaan ja kaikki mitä tapahtui, tapahtui, olosuhteiden vaikutusten alaisina. Eihän ketään voinut mistään syyttää, kukaan ei voinut osoitella ketään sormella, eihän?








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti